Matkoja terveellisesti omassa nojatuolissa

Matkailu on nykyisin samantapaista kuin taannoin 1950-luvulla. Ulkomailla kävi silloin vain harva, ja yleensä matkailtiin kotimaassa. Silloisiin aikoihin tekee mieli ajoittaa käsite  nojatuolimatkailu. Sillä kai lähinnä tarkoitettiin radion tai sittemmin television matkaohjelmien seuraamista. Vasta seuraavilla vuosikymmenillä ulkomaanmatkoista tuli tavallista ja kenen tahansa saavutettavissa olevaa.

Nojatuolimatkailu-termin huomasin lukiessani kahden runoilijan Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin julkaisemaa Matkakirjeitä– teosta. Kirjoittajat kertovat toisilleen lähettämissään kirjeissä kyllä oikeista matkoista, joita he tekivät parin vuoden aikana juuri sopivasti ennen pandemian leviämistä. Kumpikin matkusti tahollaan ja välitti kokemuksiaan ja ajatuksiaan oikeissa kirjeissä eikä sähköpostiviesteinä.

Yhdistävänä tekijänä kirjeissä on esimerkiksi meri, joka aaltoili tai vain katosi horisonttiin niin Nizzassa, Liguriassa, Valenciassa kuin kotoisesti Hailuodossa tai Porvoossa.

Paljon kirjoittajat myös miettivät matkustamisen tarvetta, kokemuksia ja elämyksiä, matkan odottelua ja taas kotiinpaluun tunteita. Useimmat matkat tehtiin lentäen, mutta kumpikin pohti tahollaan lentämisen etiikkaa ja päätti ainakin vähentää lentämistä. Sanoista tekoihin: hienoja kuvauksia onkin junamatkoilta, matkatovereista ja erilaisista asemahalleista.

Palattuaan matkalta (Tukholma-Kööpenhamina-Lyypekki/Travemünde 7.-13.10. 2019, maata ja vesiä pitkin matkattuna) Kristiina Wallin kirjoittaa:

” Yhä useammin voin myös jäädä.

Olla aloillani.

Odottaa ja malttaa.

Matkustaa kirjallisuudessa.

Kuvissa.

Mielikuvissa.

En halua piehtaroida suunnitelmissa ja haaveissa. Juuri nyt olen tässä, raiteilla, raiteillani.”

Eipä Kristiina Wallin näitä rivejä kirjoittaessaan tiennyt, kuinka ne kuvaavat todella osuvasti jo seuraavan vuoden tunnelmia. Eikä edes vuonna 2021 asia ole vielä toisin.

Kirjallisuudessa matkustamista voimme harrastaa terveellisesti, ja tarjontaa on runsaasti. Poimin tähän toisen uutuuden. Tietokirjailija, FT Liisa Väisänen on julkaissut teoksen Välimeren helmet, Matkoja maihin ja kulttuureihin.

Pääosassa on Välimeri ja erityisesti sen monivaiheinen historia, joka tässä teoksessa peilautuu muutamien helmiksi nimettyjen paikkojen kautta. Mukana on erityisesti myös Välimeren etelänpuoleisia alueita, jotka eivät ole yleensä niin keskiössä kuin pohjoispuoli. Tiivistä ja mielenkiintoista tietopuolta pehmentävät kirjoittajan omakohtaiset kokemukset esimerkiksi Egyptistä, Tunisiasta tai Maltasta. Liisa Väisänen on myös asunut elämänsä aikana pidempään Egyptissä, Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa.

Kirjoittaja myös mainitsee monet Välimeren satamakaupungit, joiden kautta Eurooppaan on saatu niin kukoistusta kuin kulkutauteja. Hän muistuttaa, ettei kaikki ole vain kauppaa ja taloutta, vaan myös kulttuuri on muovannut Välimeren alueen maita monipuolisesti. Välimerellistä valoa ovat lähteneet kautta aikojen etsimään monet eurooppalaiset taiteilijat, ja syntynyt taide on tehnyt Välimerestä yleiseurooppalaista omaisuutta.

Liisa Väisäsen loppusanat teoksessa ovat koskettavat ja kauniit: ”Välimeri on minun kotisatamani, turvapaikkani ja kehtoni. Toivon, että se on joskus myös hautani. Välimeri on meidän kulttuurimme alkuvesi, Euroopan elinehto. Se on ilma, jota eurooppalaisuus hengittää.”

Artikkelikuva: Ricardo Gomez Angel/ Unsplash

Ikoninen välimerellinen maisema: Positano Tyrrhenanmeren Salernonlahden rannalla.