Keskitysleiritarina vie ajatukset Ukrainaan

Lukuhaasteet ovat toisinaan oikeita haasteita. Tämä tuli taas eteen, kun kotikaupunkini lukuhaasteessa on kohta 14 Kirjan yhtenä tapahtumapaikkana on keskitysleiri.

Etukäteen tuntui raskaalta ruveta lukemaan niin vaikeasta aiheesta kuin keskitysleirielämästä, mutta lukuhaastetta en viitsinyt keskenkään jättää. Lainasin kirjastosta Jeremy Dronfieldin teoksen Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin. Nimi tietysti rohkaisi, kun siitä voi päätellä ainakin jotakin positiivista. Olipahan kyllä kirja, jonka sisältö jäi pyörimään mieleen. Kirja perustuu tositapahtumiin.

Itävaltalainen Kleinmannin perhe joutui monen muun juutalaisperheen tavoin Hitlerin harjoittaman vainon uhriksi. Kuusihenkinen perhe hajosi. Isä ja vanhin poika joutuivat keskitysleirille, parikymppinen tytär pääsi pakenemaan Englantiin, nuorin poika adoptoitiin Yhdysvaltoihin. Äiti ja toinen aikuinen tytär kyydittiin Minskiin eikä heistä koskaan kuultu mitään tämän jälkeen.

Gustav-isä  ja 16-vuotias Fritz pidätettiin lokakuussa 1939 naapurien ilmiannosta. He viettivät kuutisen vuotta viidellä eri keskitysleirillä ja joutuivat todistamaan tuhansien muiden vankien teloitukset. Isä opasti poikaansa olemaan mahdollisimman huomaamaton, mutta poika toimi monesti uhkarohkeasti ja pelastui vain täpärästi. Kerran hänet esimerkiksi julistettiin kuolleeksi, ja tämä muiden vankien keksimä juoni auttoi sillä kertaa pälkähästä.

Isä oli ammatiltaan verhoilija ja kätevä käsistään. Onnen kauppaa Fritz pääsi muurarin oppiin, ja näin molemmista tuli taitojensa ansiosta tärkeitä, kun uusia rakennuksia tarvittiin kaiken aikaa.

Gustav Kleinmann kirjoitti koko leiritysalan kokemuksistaan pieneen muistikirjaan. Se säilyi jälkipolvien luettavaksi. Vangit joutuivat tekemään aliravittuina ja kovassa kurissa monenlaisia raskaita töitä, esimerkiksi kaivoksessa ja metsätöissä, mutta onneksi oli siis myös tavallisia rakennustöitä. Paljon jaksamista auttoivat ystävyyssuhteet vankien kesken. Loppupuolella konkreettista apua antoi siviilitöihin tullut saksalainen sotaveteraani, joka työskenteli Fritzin kanssa ja riskeerasi oman turvallisuutensa auttaessaan Kleinmanneja.

Kotona Wienissä Kleinmannin perheen Tini-äiti ja jo aikuinen Herta-tytär joutuivat vuodesta 1941 käyttämään vaatteissaan keltaista daavidintähteä. Heidän elämänsä hankaloitui näin lisää, sillä aikaisemmin he olivat voineet asioida huomiota herättämättä, mutta nyt heitä ruvettiin syrjimään. Pahin oli vielä edessä. Heidät ja yli tuhat muuta naista ja lasta pakotettiin junaan, joka vei Minskiin. Kenestäkään ei sen jälkeen kuultu mitään, mutta tiedetään, että kaikki surmattiin julmasti.

Tätä kirjaa lukiessa tuli monessa kohdassa mieleen sama, jonka Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on todennut. Ukrainassa tapahtuu nyt samaa julmuutta kuin natsien hallitsemassa Saksassa ja sen valloittamissa naapurimaissa. Nykyisen tiedonvälityksen ansiosta emme ainakaan voi sanoa, ettemme tietäisi. Tämän kaiken pahuuden edessä tuntee voimattomuutta.

Pääkuva/Ana Carolina Escobar Arce, Pexels