Kadonnutta isää etsimässä

Kirjailija Joel Haahtela on yksi mielikirjailijoistani. Hänen tekstinsä on rikasta ja sujuvaa, lauseet täynnä merkityksiä. Uusimmassa teoksessaan Hengittämisen taito hän on tarttunut kipeään aiheeseen, kadonneen isän etsimiseen.

Kadonneita isiä etsitään milloin televisio-ohjelmien, milloin geenikarttojen avulla. Usein asia tulee polttavan tärkeäksi, kun ilman isää eläneelle syntyy omia lapsia. Ketjusta puuttuva lenkki halutaan silloin saada selville. Usein on menetetty myös yhteys isänpuoleisiin sukulaisiin.

Haahtelan pienoisromaanin päähenkilö on suomalainen 25-vuotias mies, joka on viimeksi tavannut kreikkalaisen isänsä 15 vuotta aiemmin. Heiveröinen yhteys säilyi jonkin aikaa isän lähdön jälkeen, mutta sitten se katkesi kokonaan. Mies matkustaa Kreikkaan isän veljen vaimon luokse ja saa tietää isänsä muuttaneen saarelle, jonne on vain veneyhteys. Sinne mies matkustaa ja kuulee saarella olevan kaksi munkkia ja hänen isänsä.

Erityisesti poikaa vaivaa tietoisuus siitä, että isä ei tullut häntä katsomaan sairaalaan, jossa hän lapsena poti vaikeaa leukemiaa. Viimeiseen päivään asti hän odotti, että ovelle ilmestyisi tuttu hahmo. Vielä kotiinpääsyn päivänä hänellä oli tunne, että isä tulee eikä hän enää olekaan sairaalassa. Rakkaus ja viha sydämessään Konstantinos miettii isäänsä.

Isä on päätynyt karulle saarelle etsimään itseään ja löytänyt paikkansa. Päivät kuluvat saman kaavan mukaan ja poika solahtaa jatkuvien rukousten ja arkisen elämän vaihteluun. Saaren Vanhuksen luota käyvät ihmiset hakemassa lohtua ja neuvoja. Tämä pieni yhteisö hyväksyy myös Konstantinoksen asumisen saarella.

-Sinä olit melko kehno isä, poika sanoo isälleen ja jatkaa: Miksi sinä jätit meidät?

Isä sanoo olevansa pahoillaan ja ymmärtää poikansa tuskan. Hän kertoo olleensa pahassa pinteessä niin, että katosi myös itseltään, menetti yhteyden sisimpäänsä ja kaikkeen siihen mikä oli tärkeää. Peilistäkin tuntui katsovan joku täysin tuntematon.

Saarelaiset elävät vanhaa juliaanista ajanlaskua gregoriaanisen sijaan. Vuorokausirytmikin on erilainen, elämisen puitteet alkeelliset.

Kun he pimeän aikaan heräävät kirkkoon, bysanttilaisen kellonluvun mukaan on jo aamu, vaikka minulle ja mannerkreikkalaisille on tietysti vielä yö.

Saaren Vanhus kuolee yhtenä yönä, mutta rukous jatkuu.

Katselen hänen kasvojaan ja ajattelen, että rakkaus leviää rukouksen kautta, ja sinä päivänä kun rukous loppuu, myös maailma loppuu. Mutta niin kauan kuin rukous jatkuu, myös maailma jatkuu, sillä rukous ei pysy tällaisilla saarilla, ei missään kätketyissä paikoissa, vaan karkaa luotamme ja kiirii kaikkialle. 

Kolmen kuukauden kuluttua poika palaa tätinsä luokse ennen kotimatkaansa opiskelujen pariin. Hänestä tuntuu, että peilistä katsoo joku tuntematon mies. Isän löytäminen, kohtaaminen ja anteeksianto on saanut aikaan muutoksen hänessä. Vieläkin vähän uskomattomalta tuntuvan.