Vanha dekkari vie nostalgiamatkalle

Kirjoja lukemalla voi tehdä helposti nostalgiamatkoja aika monelle aikakaudelle. Yllättävää kyllä, myös 1960-luvulla kirjoitettuja dekkareita lukemalla voi mielessään retkeillä mielenkiintoisella ajalla. Tämän voin sanoa, vaikka itse olen jo silloin ollut aikuinen ja muistan toki monta arkista asiaa, jotka ovat nykyään historiaa.

Rupesin lukemaan ruotsalaista kahden tunnetun kirjoittajan dekkarisarjaa ihan alusta lähtien. Kirjoittajat Maj Sjöwall ja Per Wahlöö muistin maineikkaiksi ja varmaan olen aikoinaan lukenutkin heidän teoksiaan. Hyvin ne kestävät näemmä myös toisen lukukerran ja mukana on nyt ylimääräisenä ilona, kun rupesin vertailemaan elämää silloin ja nyt, niin fiktiosta kuin onkin kysymys.

Päällimmäisenä on jäänyt toistaiseksi lukemistani kolmesta kirjasta ylenpalttinen tupakointi. Kirjoittajat kertovan tämän tästä milloin poliisi tai jokin muu kirjan henkilö sytyttää savukkeen. Tuhkakupit ovat milloin täynnä tai niitä etsitään, ja joku nainen käyttää savukkeessaan jopa imuketta. Tupakka röyhyää niin kodeissa kuin työhuoneissa.

Poliisi soittaa välillä puhelinkopista, mutta tavallisimmin kerrotaan työhuoneiden (lanka)puhelinten soimisesta. Kotiinkin poliisille soitetaan, ja kirjojen päähenkilö komisario Martin Beck haaveilee sivupuhelimesta kotiin, ettei tarvitsisi aina nousta eteiseen vastaamaan puhelimeen.

Aikakaudesta kertoo jotakin sekin, että naimisissa olevien poliisien vaimot ovat kotirouvia. Valituksia tulee miesten ainaisesta työssä olemisesta, mutta tämä lienee tuttu puheenaihe nykyäänkin monessa kodissa.

Kirjoituskoneet ja hiilipaperi (kalkkeeripaperi) jäljennöstä varten ovat tarpeellisia työnteossa. Kuulusteluissa käytetään sanelukonetta apuna. Poliisin tytär soittaa kotona levyjä levysoittimella.

Moni asia on muuttunut elämässä, mutta yksi ikävä asia tuntuu pysyvän mukana vuosikymmenestä toiseen. Joukkomurhia on aina ollut ja on edelleen. Teoksessa Bussimurha surmataan yhdeksän ihmistä Tukholmassa, ja kuvaus on valitettavan toden tuntuista.