Silmälasien hakua italiaksi

Lähes 20 vuotta sitten palasin joulukuun alussa Firenzestä, jossa olin ollut vuorotteluvapaallani vajaa kolme kuukautta kielikurssilla. Vaikka olin vain syksyn poissa Suomesta, kotiin palattuani aluksi tuntui, että täällä ollaan epäkohteliaita toisille. Italiassa käytetään pieniä kohteliaisuussanoja niin paljon aivan arkielämässä, että lyhyessäkin ajassa niihin oppii. Toki Suomessa koko elämäni eläneenä tunnen suomalaiset tavat, mutta joitakin asioita mekin varmaan voisimme muuttaa esimerkiksi käytöksessämme.

Olin hyvässä huomassa syksyn, sillä asuin yli 80-vuotiaan Silvana-rouvan kotona. Hän otti minut holhoukseensa, vaikka olin tietty jo yli 50-vuotias. Joskus se holhous suorastaan ärsytti, mutta päätin kestää kaiken, ja asuin koko ajan hänen luonaan. Ikäihmisten tapaan hän aina välillä laski silmälasinsa jonnekin, eikä sitten aina muistanutkaan minne. Dove sono i miei occhiali? Dove li ho messi? hän kailotti asunnossaan tämän tästä (suomeksi: Missä silmälasini ovat? Minne olen ne laittanut?). Jokainen italiaa opiskellut tunnistaa lauseista tärkeät kieliopilliset jutut.

Myöhemmin olenkin ymmärtänyt, että tämä äänekäs etsiskely oli oikeastaan tarkoitettu myös minulle. Se oli hyvää opetusta, ja niinpä vieläkin tämän muistan. Silvana-rouva oli näet hyvin kiinnostunut opiskelustani ja oli valmis myös auttamaan, jos halusin. Heti tultuani hän kertoi, että osaa vain italiaa, joten alusta lähtien täytyi selviytyä käytännön asioista italiaksi. Vasta aivan lähtöni kynnyksellä hän tunnusti osaavansa niin englantia kuin ranskaakin, mutta hän halusi, että joudun käyttämään italiaa koko ajan.

Silmälasien etsinnästä tulee mieleeni tapaus, jolloin laseja ei löytynytkään lyhyen etsinnän jälkeen. Kyllästyin kuuntelemaan tätä ihmettelyä ja menin myös etsimään laseja. Katsoin kaikki mahdolliset paikat asunnossa ja kerroin sitten, etteivät lasit ole siinä asunnossa. Rouva väitti kirkkain silmin, että hän ei ole poistunut mihinkään päivän aikana. Seuraavana päivänä kotiin palatessani vastassa olikin vähän nolostunut rouva, joka tunnusti unohtaneensa piipahduksen naapurissa. Sieltähän ne lasit löytyivät.

Kielikurssi oli hyvin intensiivinen ja mukava. Kieltä opiskeltiin neljä tuntia päivässä, osa keskustelua. Sen jälkeen saattoi mennä kielistudioon tai luennolle. Viikonloppuisin voi osallistua opastetuille museokierroksille. Vapaa-aikaa vietin muiden kuin suomalaisten kanssa, tosin en tavannut kuin kaksi suomalaista sinä aikana Firenzessä. Tiivis opiskelu oli tehokasta, ja se antoi sopivan pohjan jatko-opiskelulle. Ei muuta kuin menoksi, jos kiinnostaa.