Runo päivässä pysäyttää hetkeksi

Tämän vuoden alussa päätin lukea runon päivässä, ja näin olen todella tehnyt. Totta puhuen jonain päivänä olen lukenut montakin runoa putkeen, ja toisinaan yhdenkin runon lukeminen on ollut takkuista, kun sisältö ei ole lainkaan puhutellut.

Valitsin kirjakseni vuonna 1993 julkaistun Suuren runokirjan, joka alaotsikkonsa mukaan sisältää valikoiman perinteistä suomalaista runoutta. Näin todella on, ja runot ovat olleet opastusta menneeseen, aivan kansakuntamme syntyajoista lähtien. Tekstit ovat olleet myös hyvä muistutus siitä, kuinka vaikeista ajoista esivanhempamme ovat selvinneet.

Jaakko Juteini on 1800-luvun runoilijoita, ja hänen käyttämänsä kieli on esimerkiksi erilaista kuin nykyisin tuntemamme. Hänen Laulu Suomessa -runonsa (vuodelta 1810) tunnetaan alkusanoistaan Arvon mekin ansaitsemme. Alkuperäisessä tekstissä puhutaan kyndäjästä, Väinämöisen kandeleesta ja luonnon lembeydestä. Pehmeät konsonantit ovat kadonneet näistä sanoista.

Runoilijoiden ääni on tässä kokoelmassa pitkään miehistä. Mukana on monia helmiä, vaikkapa V.A. Koskenniemen säkeitä Finlandia-hymniin, Uuno Kailaan Suomalainen rukous tai Lauri Viidan Alfhild. Helvi Hämäläinen, Sirkka Selja ja Saima Harmaja pääsevät ääneen vasta, kun kirjaa on lukenut yli 200 sivua.

Lienee viisainta uskoa, että suomalaisuuteen kuuluu tietty melankolisuus. Ainakin tähän asti vahvimmin on jäänyt mieleen, että monen runojen sisältö on surumielistä tai vähintään haikeaa. Kuolemasta on moni kirjoittanut, ehkä näistä vaikeista tunnoista myös syntyvät väkevimmät tekstit. Joskus vaan kaikki on huonosti niin kuin tässä Kaarlo Kramsun runon Onneton ensimmäisessä säkeessä.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie;

mut synkempi vielä on eloni tie;

voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, 

mut tähteä yhtään ei eloni tiellä.

Loppukaan ei juuri parempaa lupaa, siinä runoilija toivoo edes yhtä tähtöstä seurattavaksi elonsa tiellä.

Vaikka Kramsu johdattelee näin synkkiin ajatuksiin näinä syyspäivinä, jatkan runouden harrastamista sitkeästi. Moniin säkeisiin kiteytyy ajatuksia, jotka jäävät mieleen. Joka tapauksessa runon lukeminen on hiljainen pysähtymisen hetki, jollainen tekee vain hyvää.

Kun tämän Aila Meriluodon Largo-runoon päättyvän kirjan ( 482 s.) olen kahlannut loppuun, jatkan lukemista oman kirjahyllyn runokirjoilla. Voisi kai sitä hullumpiakin harrastuksia olla.