Pitkää ikää suomalaisittain

Pysyn edelleen viime viikolla aloittamassani aiheessa, pitkän iän salaisuudessa. Viikko sitten pohdittiin japanilaisten pitkäikäisyyttä, mutta nyt pitäydyn kotoisissa oloissa. Yleensä kaikilta satavuotiailta tai lähes satavuotiailta kysellään, miten he ovat saavuttaneet niin korkean iän. Hyvin toisistaan poikkeavaa elämää nämä pitkäikäiset ovat viettäneet, mutta useimmiten myönteinen elämänasenne tuntuu tulevan esiin haastatteluissa. Joka tapauksessa Suomessakin elinajanodote on kasvanut.

Muutoksen voi havaita monista seikoista. Minulla on esimerkkinä vuonna 1996 julkaistu haastatteluteos Tervaskannot, alaotsikkonaan Kuinka selvitä hengissä ensimmäiset 90 vuotta? Jos samanlainen teos koottaisiin nyt, tuskin siihen kelpuutettaisiin enää hieman yli 90-vuotiaita. Tervaskanto-nimitykseen kai nykyään tarvitaan jo korkeampi, ehkäpä 100 vuoden ikä.

Tervaskanto-kirjaa edeltäneeseen tutkimukseen haastatellut olivat syntyneet vuosina 1896-1906. Useimpien koulunkäynti oli jäänyt vähiin, töitä oli tehty nuoresta pitäen ja moni aika raskastakin työtä. Perheet olivat suuria. Hämmästyttävin oli kuitenkin vanhimman haastatellun, vuonna 1896 syntyneen hauholaisnaisen kertomus. Luin hänen haastatteluaan melkein hiukset pystyssä ja välillä tuntui, ettei tämä voi olla totta. Paljon on maailma muuttunut vajaassa 120 vuodessa, vaikka nykyäänkin on köyhiä perheitä.

Tässä haastateltavan perheessä oli viisi lasta ja isä kuoli keuhkotautiin. Tällaista oli elämä:

´´Äiti sai Hauhon kunnalta ruisjauhoja vaan 50 kiloo vuodessa, että sai meitille leipää, mutta särvintä ei kukaan antanu. Kymmenellä pennillä sai siihen aikaan hakee talosta kirnupiimää. Hyvin harvoin saatin sitäkin, kun äitillä ei ollu rahaa. Äiti pani perunoita kiehuun ja suolaa sekaan. Se oli kyllä hyvää. Isä oli tehny koivunpahkasta meille kupin, ja äiti pani pahkaan suolaa ja vettä ämpäristä ja siihen kastettiin leipää ja taas syötiin perunoita kauhee kasa.

Kun me viis lasta oltiin vielä kotona, meitillä ei ollu ollenkaan kenkiä. Äiti neulo sukanpohjiin kangasta paksulla langalla. Pohjassa oli tallukka, että päästiin ulos.

Meillä oli vaan semmonen pieni mökki, missä me kasvettiin. Mökkiin mahtu yks kapee sänky, jossa äiti nukku, mutta me viis lasta päästiin vuoroon aina aamuyöllä äitin selän taka lämmitteleen. Talon riihestä saatiin lupa hakee suoria olkia, ja siinä lattialla me nukuttiin olkien päällä. Ei meitillä ollu peittookaan: äiti peitteli perunasäkeillä meitin jalkojamme, ettei ihan paleltunu.´´

Näin uskomattoman puutteellisista oloista ponnisti tämä nainen yli 90-vuotiaaksi.

Tervaskannot-kirja perustuu gerontologian professorin (emeritus) ja geriatrian erikoislääkärin Antti Hervosen sekä nykyisen gerontologian professorin Marja Jylhän johtaman työryhmän tutkimukseen.