Pakolaistarinoita ja kohtaamisia

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. 415 s.

Pakolaisia liikkuu joka puolella maailmaa, eikä se ole mitään uutta. Muureja on rakennettu ja purettu, mutta pysyvää ratkaisua tuskin tähän asiaan koskaan saadaan. Pakolaisliikettä kaunokirjallisesti käsittelee saksalaisen Jenny Erpenbeckin teos Mennä, meni, mennyt. Hän kertoo itäberliiniläisen emeritusprofessorin Richardin elämästä ja kohtaamisista kaupunkiin jumittuneiden pakolaisten kanssa.

Leskeksi jäänyt professori hakee eläkepäivilleen sisältöä ryhtymällä haastattelemaan Saksasta turvapaikkaa hakeneita afrikkalaisia miehiä. Heitä on tullut pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen Libyasta Italiaan, josta he ovat jatkaneet Saksaan. Useimmat ovat turhautuneet saatuaan kielteisen turvapaikkapäätöksen. Miehiä siirretään vastaanottokeskuksesta toiseen, mutta professori jatkaa yhteydenottoja sitkeästi ja tarjoaa myös vähäisiä töitä.

Berliinin muurin murtumisesta on kulunut jo 30 vuotta, mutta vieläkin entisessä Itä-Saksassa tunnetaan eriarvoisuutta muuhun Saksaa verrattuna. Kokemukset muurin takana elämisestä auttavat Richardia ystävineen – tosin ei kaikkia heitä – ymmärtämään afrikkalaisten tilanteen. – Me sentään olimme saman maan kansalaisia ja puhuimme samaa kieltä, he miettivät. Heillä oli omaisuutta ja läheisensä, pakolaisilla ei mitään.

Professorin puhuttamat pakolaiset eivät ole kuulleetkaan mistään muurista. Keskustelu vajavaisella kielitaidolla on niukkaa, mutta käyttämällä muutamia italian, englannin ja saksan sanoja, perusasiat tulevat selviksi. Kirjan nimi saksaksi Gehen, ging, gegangen (Mennä, meni, mennyt) kuvaa pakolaisten haparoivaa saksan opiskelua. He ovat ensiksi tulleet Italiaan, josta on tarttunut mieleen ainakin kaksi sanaa poco lavoro (vähän työtä). Näin on sanottu työtä kysyvälle muukalaiselle.

Niinpä matka on jatkunut Saksaan, ja Richard ihmetteleekin EU:n Dublin II -sopimusta, jonka mukaan turvapaikan hakijan pitää rekisteröityä ensimmäisessä EU-maassa ja hakea sieltä turvapaikkaa. Hän päätyy toteamaan, että pakolaisten pitäisi olla kuin linnut ja osata lentää yli Etelä-Euroopan maiden. Saksalainen byrokratia uuvuttaa turvanpaikanhakijoita, mutta ei se ole helppoa edes professorille, joka kulkee mukana tulkkina ja auttajana.

Kirjailija panee Richardin professorimaisesti pohtimaan, että ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut… Selittääkseen opiskelijalle, ettei tarkoita mitään moraalista lakia vaan pikemminkin luonnonlakia, Richardin ei olisi tarvinnut muuta kuin osoittaa ulos ikkunasta, missä lehdet, joiden puhkeamista hän oli keväällä seurannut riemulla, ovat nyt pudonneet nurmikolle, mutta samaan aikaan uudet silmut odottavat jo seuraavaa kevättä. Paikalla ei tosin nyt satu olemaan opiskelijaa, joka edes kysyisi häneltä moista asiaa.

Pakolaisten tarinat ovat hiuksia nostattavia.  Yksi ja toinen on sattuman kautta onnistunut pelastumaan. Tarua tai totta, mutta hyviäkin asioita kerrotaan: Mies putosi  laivasta, ja häntä jopa jäätiin etsimään. Pian kuitenkin kaksi delfiiniä ui laivan viereen tajuton mies selässään. Mies saatiin vedetyksi laivaan, ja hän pelastui. Hetken kuluttua laivaan tuli konevika, ja tämä mies sattui olemaan ainoa, joka osasi korjata vian. – Ilman häntä olisimme kaikki kuolleet, päättyi kertojan tarina.

Kirjailija on haastatellut 13:a teoksen lopussa nimeltä mainittua turvapaikanhakijaa.

Artikkelikuva: Kirjailija Jenny Erpenbeck vertaa teoksessaan ihmisten ikiaikaista liikkumista mantereelta toiselle luonnonlakiin. Kun syksyn lehdet ovat maassa, uudet silmut jo odottavat seuraavaa kevättä.