Oletko kissa- vai koiraihminen?

Syyllistyin tekemään klikkiotsikon ja sikälikin oikein tyypillisen, ettei tässä jutussa ole minkäänlaista vastausta tai testiä, jolla tämän asian voisi ratkaista. Aika usein sanotaan itseä tai muita kissa- tai koiraihmiseksi, ja perusteet ovat mitä milloinkin.

Tämä asia tuli mieleeni kirjasta, josta kirjoitin juuri edellisen blogitekstin. Itseään saksalaissuomalaiseksi nimittävän Dieter Hermann Schmitzin kirjassa Kun sanat ei kiitä on viihdyttävä keskustelu tästä nimenomaisesta aiheesta. Teoksessa toinen ensiksi sanoo, että on olemassa kissaihmisiä ja koiraihmisiä. Hän menee vielä pidemmälle ja todistaa, että on olemassa myös kissakansoja ja koirakansoja.

Kirjan henkilö myös perustelee väitteensä.

”Saksalaiset ovat joka tapauksessa koirakansaa. Saksalaiset ovat laumaeläimiä, hyvin seurallisia. Aina valppaita, toisinaan turhan hyväuskoisia, ja he haukkuvat usein liikaa.

Entä suomalaiset? (kysyy toinen)

Ilman muuta kissakansaa. Hiljaisia, omaperäisiä erakkoluonteita. Joskus myös hellyydenkipeitä. Silloin he kehräävät lämpimän takan edessä. Mutta kaiken täytyy sujua heidän mielensä mukaan. Tarvittaessa suomalaiset osaavat kyllä näyttää kyntensä.”

Onneksi kirjassa kuitenkin päädytään siihen, että tällainen luettelointi on kyseenalaista. Elämä joka tapauksessa on monimuotoista.

Voisin itse vahvistaa tämän monimuotoisuuden kertomalla, että olen sekä kissa- että koiraihminen. Yksinkertaisesti sanottuna pidän eläimistä. Lapsuudenkodissani oli aikoinaan yksi kissa ja sittemmin kolme koiraa. Niistä selvästi suurin ja huomionarvoisin oli bernhardilaiskoira Moritz, jota taluttaessani minulta yleensä kysyttiin, paljonko se syö. Kokoonsa nähden se söi ihan normaalisti, mutta koiramaailmaa ajatellen varmaan oikea vastaus on paljon.

Omassa taloudessani on ollut yksi koira, mutta nyttemmin ei ole lemmikkieläimiä. Kissaihmiseksi olen muuttunut tyttäreni kissojen ansiosta.