Murresanoista ei kannata kinata

Kuinka moni osaa oman kotiseutunsa murretta? Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä harvinaisempaa varmaan on murteen puhuminen. Murteet eivät suinkaan ole kuolemassa, mutta ne ovat saaneet erilaisen statuksen kuin ennen. Nykyään pidetään jopa kilpailuja murteella puhumisessa, ja myös murteella kirjoitettuja teoksia julkaistaan. Heli Laaksosen ja Sinikka Nopolan tekstit ovat monille tuttuja ja hyvin suosittuja.

Usein murre ja huumori liitetään yhteen, ja se vähän vääristää asioita. Murteella voidaan puhua niin vakavaa kuin hauskaakin, kaikki riippuu tilanteesta ja aiheesta. Se on kuitenkin huomattu, että poliitikolta menee lähes uskottavuus, jos hän käyttää murretta. Ville Itälää jopa pilkattiin, kun hän puhui Turun murretta. Toisaalta olisi kiinnostavaa kuulla, kun Seppo Kääriäinen puhuisi leveästi savoa.

Monta kiistaa saadaan syntymään murresanojen oikeellisuudesta. Ne sodat päättyvät yleensä ratkaisemattomaan tilanteeseen, sillä murre vaihtelee paikkakunnittain ja muuttuu vuosien mittaan kuten kieli yleensä. Toisaalta on aivan turha kysellä, kumpi on oikein, esimerkiksi vihta vai vasta. Vastaus on tietysti kumpikin, sillä vihta on länsisuomalaisen ja vasta itäsuomalaisen murrealueen sana. Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Murretta voi taitava kirjoittaja käyttää tekstissään kuin mausteena. Tästä hyvä esimerkki on Eeva Tenhusen (1937-2017) dekkari Kuolema savolaiseen tapaan. Siinä käytetään Savon murretta herkulliseen tapaan. Kesävieraaksi naamioitunut tutkija jopa paljastaa itsensä yrittämällä puhua savoa, vaikka ei murretta osannutkaan.

Minä vaen aattelin pistäytyä kahtomassa ettei rouvalla ole mittee hättee … ´´vuan´´ja ´´mittään hättee´´korjasi viinamäkeläistynyt kielikorvani automaattisesti; Taskinen oli väärennös, savolaisensa hyvin tuntenut kirjailija kirjoittaa.

Eeva Tenhunen kirjoittaa lämpimän ilkikurisesti savolaisesta elämäntavasta, johon tietysti murre kuuluu olennaisena osana. Savolaisen on hänen mukaansa mahdotonta sanoa ei. Ellei pysty sanomaan myöntävästi, voi sanoa ehkä. Sen sijaan jää avoimeksi, milloin luvattu asia sitten hoidetaan; ehkä ensi viikolla, ehkä ensi vuonna. Jos taas jokin asia menee pieleen, syyllinen on usein ´´poeka´´. Eihän kukaan voi vihoitella pojille, kyllähän pojatkin aikaan oppivat toimimaan oikein. Aivan samantyyppisen analyysin savolaisuudesta kirjoittaa myös Kari Häkämies dekkarissaan Presidentin murhe.  Tällainen savolainen ominaispiirre lienee siis totta.