Mikä kirja tai leffa itkettää?

Helsingin Sanomat kyselee lukijoilta, mikä taideteos on saanut katsojan tai lukijan kyynelehtimään. Hyvä kysely, sillä se sai minut myös miettimään asiaa. En vastaa mihinkään kyselyyn, mutta jäin pohtimaan omia kokemuksia, vaikka täytyykin heti tunnustaa, että minulta aika herkästi kyyneleet herahtavat.

Kun katson televisiosta uutisia ja näen jollakin lapsella olevan asiat huonosti, kyyneleet tulevat takuuvarmasti. Myös eläinten kurja kohtelu tekee samaa, mutta vältän sellaisten ohjelmien katsomista. Kun Koreoiden jaossa eroon joutuneille sukulaisille annettiin hiljattain lyhyt tapaamismahdollisuus, muistuu mieleeni edellinen tapaamiskerta. Siitä näytettiin tv-uutisissa insertti, jossa vanha nainen sai sanotuksi vain ´´veli´´ nähdessään siis veljensä noin 60 vuoden eron jälkeen. Se nosti kyyneleet esiin, joskin myös kiukun.

Elokuvissa olen itkenyt niin monet kerrat, että jääkööt listaamatta vaikeana toteuttaa, mutta myös teatterissa olen onnistunut itkemään kerran. Siitä on jo vuosia, ja näytelmä oli Papin perhe. Siinä tytär joutuu isänsä kovaan komentoon, ja jokin kohtaus näytelmässä sai minut itkemään.

Niin naurua kuin itkua ovat saaneet aikaan monet lukemani kirjat. Mieleen on jäänyt Ulla-Lena Lundbergin palkitussa teoksessa Jää kuvattu papin hukkumiskohtaus. Loistavasti kirjoitettu, mutta itkemättä sitä ei pystynyt lukemaan.

Harvemmin olen itkenyt missään juhlissa, mutta olen sellaiseenkin yltänyt. Unohdetaan nyt hautajaiset, häät tai ristiäiset, joista harvoin kuivin silmin selviän. Osallistuin paikallisten naisvoimistelijoiden 50-vuotisjuhlaan, ja ohjelma oli monipuolinen. Kaikista nuorimpien esiintyminen sai minut herkistymään. Vieressäni istui minua nuorempi nainen, joka taas pyyhki silmäkulmiaan, kun uskollisuuden killan veteraanit kukitettiin.

Tähän jos mihin sopii mielestäni vanha totuus: Yksityinen on yleistä. Uskon, että monella muulla on samantapaisia kokemuksia, mutta yksilöllisesti eri kirjojen tai leffojen äärellä.