Lukuhaasteet tuovat uusia elämyksiä

Vuoden alussa kerroin osallistuvani kolmeen eri lukuhaasteeseen. Vähän rupesin jopa katumaan asiaa, mutta lukemisen vähyydestä se ei johtunut. Kirjoja olen jo lukenut enemmän kuin haasteet edellyttävät, ja täytyy myöntää, että jälleen kerran haasteiden takia jouduin tai sain tarttua kirjoihin, jotka muuten olisivat jääneet lukematta. Lisäksi sain muilta lukijoilta hyviä vinkkejä, vaikka toisaalta luettavien kirjojen luettelo on paisunut aika pitkäksi.

Ensimmäinen haaste tuli valmiiksi toukokuun lopussa. Kyse oli 25 kohdasta, ja aikaakin oli vain elokuun alkuun asti. Paras lukemistani oli Emma Hooperin teos Koti-ikävän laulut. Se oli kuin tehty kohtaan 5: En olisi halunnut tämän kirjan loppuvan. Kun käänsin viimeisen sivun esiin, minusta tuntui juuri siltä. Teos kertoo newfoundlandilaisesta kalastajakylästä, josta loppuvat niin asukkaat kuin kalat. Tarina kerrotaan pienen pojan näkökulmasta. Myös Eve Hietamiehen kirjat yksinhuoltajaisän arjesta ovat mukavia.

Seuraava lukuhaaste  (31 kohtaa) valmistui heinäkuun lopussa. Sain silloin luetuksi albanialaisen Ismail Kadaren teoksen Särkynyt huhtikuu. Ilman haastetta en olisi tähän kirjaan tarttunut, ja se oli raskasta luettavaa. 

Kirja käsitteli verikostoa ja aika pitkälti niin, miten sen kokee nuori mies. Hänet painostetaan toteuttamaan kosto veljensä kuoleman takia, ja samalla hän näin joutuu itse seuraavan uhrin asemaan. Kadare kertoo ylänköjen julmasta perinteestä. Vuonna 1982 julkaistu teos on suomennettu vuonna 2006 ranskankielisestä alkuteoksesta. Vuonna 2005 kirja on saanut kansainvälisen Booker-palkinnon.

Tämä viimeisenä toteutunut haastekohta osoittautui yllättävän vaikeaksi. Kirjan kirjoittajan piti näet olla maasta, jonka kirjallisuutta en ole koskaan ennen lukenut. Albania sattuu olemaan maa, jonka kirjallisuus oli tähän mennessä jäänyt minulle täysin tuntemattomaksi. Tarjontaa ainakaan suomeksi ei edes ole runsaasti, mutta tämä kokemus oli minulle riittävä.

Helmet-lukuhaaste (50 kohtaa) valmistui vasta elokuun alussa, kun sain luetuksi F. E. Sillanpään kirjan Hurskas kurjuus. Tämän piti olla kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Ehkä ainakin toistaiseksi ainoan kirjallisuuden nobelistimme tuotantoon on hyvä tutustua, mutta eipä sen lukeminen juuri taida ketään lisää sivistää. Onneksi nämä haasteet ovat vain leikkiä, eikä näitä tarvitse ottaa vakavasti.

Jos oikein vakavasti mietitään yleissivistystä, minulle ainakin tulee hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Puhummeko maailmankirjallisuudesta vai kotimaisista kirjoista? Elämme niin pirstaloituneessa maailmassa, ettei kai enää voida puhua yleissivistyksestä niin eksaktisti kuin joskus ennen. Kuuluuko esimerkiksi tietotekniikan osaaminen yleissivistykseen ja jos, niin millä tasolla?