Kuolemasta kirjoittaminen on myös terapiaa

Kuolema on vaiettu aihe, lähes tabu, meidän kulttuurissamme. Onneksi aina ei sentään vaieta. Aika paljon on kirjoitettu kirjoja, joissa kerrotaan esimerkiksi syöpäpotilaiden kohtaloista. Toisinaan kirjoittaja on itse potilas, toisinaan lähiomainen. Nämä kirjat ovat tärkeitä muistuttamaan, että elämässä voi sattua kaikenlaista. Lisäksi ne ovat hyviä terapiakirjoja omaisensa menettäneille, niin kirjoittajille kuin lukijoille.

Luin pari kuolemasta enemmän tai vähemmän kertovaa teosta ja onneksi juuri oikeassa järjestyksessä. Annina Holmbergin ja Eeva Litmasen yhdessä koostama teos Yksi talvi kaksi kesää on koskettava tarina syöpäsairaan Ritva Holmbergin, Anninan äidin ja Eeva Litmasen ystävän, viimeisistä ajoista. Sen luettuani sain sopivasti lohtua Joel Haahtelan kirjasta Adèlen kysymys, joka kertoo eteläranskalaiseen luostariin matkustaneesta miehestä. Tämä haluaa tutkia 900 vuotta aiemmin kuolleen ja pyhimykseksi julistetun naisen elämää. Yhtä paljon mies kuitenkin selvittelee oman elämänsä kriisejä. Haahtelan levolliseen lauseeseen ja tarinan rauhalliseen etenemiseen on lohdullista upota. Toisaalta mukana on myös tarpeellista särmää: muistutus elämän haavoittuvuudesta.

Annina Holmberg on otettu, kun lääkäri kertoo potilaalle ilman läheisten läsnäoloa, ettei enää ole parantavaa hoitoa. Läheiset saavat potilaalta itkuisen puhelun ja rientävät tietysti heti tämän luokse. Kuinka tällainen pysäyttävä tieto pitäisi kuolemansairaalle potilaalle välittää? Lääkärikoulutuksessa varmaan myös tähän asiaan paneudutaan, mutta lopulta kyse on vuorovaikutustilanteesta, jollaiseen ei kukaan haluaisi joutua.

Itsekin olen kipuillut tämän saman asian kanssa, sillä yli 30 vuotta sitten jouduin kuulemaan vastaavan tiedon, tosin yhdessä parantumattomasti sairaan lähiomaiseni kanssa. Minusta tuntui pahalta, kun pieninkin toivo vietiin pois. Kun myöhemmin puhuin tästä asiasta lääkärituttavalleni, hän tyytyi vain kysymään minulta, olisinko halunnut kieltää omaiseltani tiedon lähestyvästä kuolemasta. En sitäkään, mutta jotakin pehmeämpää lähestymistä jäin kaipaamaan. Ymmärrän tietysti, että tilanne oli äärimmäisen vaikea. Vaihtoehtoina annettiin jäädä sairaalaan tai lähteä kotiin, mutta sairaalakammoinen potilas valitsi tietysti kotihoidon. Saattohoidosta ei kerrottu, järjestelyt jäivät omaisten varaan.

Ritva Holmberg vietti viimeiset viikot Terhokodissa, ja se oli hyvä ratkaisu. Näin hyvä saattohoito ei vain ole kaikkien saatavissa. Nämä asiat eivät valitettavasti ole kuluneina vuosikymmeninä juuri muuttuneet. Viimeksi viikko sitten Helsingin Sanomat kirjoitti artikkelisivullaan, kuinka saattohoitoa ei ole otettu riittävästi huomioon edes lääkärien koulutuksessa. Alueelliset erot ovat merkittävät. Ainakin lääkärien ja hoitajien pitäisi saada enemmän koulutusta kuolevan ihmisen kohtaamisessa ja saattohoidon syvällisessä ymmärtämisessä.