Kreikan saaret muutoksen keskellä

Mielikuva Kreikan saarista on muuttunut sitä mukaa kun uutisia saarille erilaisilla veneillä tulevista pakolaisista kerrotaan. Samalla minulle on tullut mieleen muistikuvia matkoista Kreikan saaristossa, vaikkakaan esimerkiksi  Lesboksessa en ole käynyt. Sehän lienee saanut vastaanottaa suurimman tulijajoukon.

Sen sijaan tutuiksi ovat tulleet Kreeta, Samos ja Rodos niin kuin varmaan monelle muullekin suomalaiselle. Samos on niin lähellä Turkkia, että sieltä näkee Turkin mantereelle. Ainakin meidän siellä vieraillessamme turisteille järjestettiin päivän matkoja Kusadasiin Turkkiin ja tutustumaan muiden muassa antiikinaikaiseen Efesokseen. Paitsi Efesos on mieleen jäänyt varsinkin paluumatka laivalla, kun tuuli heilutti laivaa niin voimakkaasti, että oikeasti pelkäsin. Sellaisessa aallokossa ei matkanteko kumiveneellä onnistuisi.

Kaikista näistä saarista sai vaikutelman rauhallisesta, hyvästä elämästä. Matkailijat otettiin ystävällisesti vastaan, ruoka oli hyvää ja maisemat erinomaiset. Puhun matkoista 1980-luvulla, joten tilanne on varmasti ollut toinen jo ennen tätä pakolaistulvaakin. Toisaalta saarilla eletään omaa, rauhallista elämäänsä ja mantereen tavoista poikkeavaa.

Kreetalla on Euroopan eteläisin kaupunki Ierapetra. Siitä on jäänyt lähtemätön muisto yhden tapauksen takia. Olimme Kreetalla kaksi viikkoa ja kävimme myös pelaamassa tennistä. Ainoa meille sopiva kenttä oli juuri Ierapetrassa, mutta asuimme saaren toisella puolella. Käytimme pelimatkalla linja-autoa.

Yhden kerran kylän kahvilan edessä odotti sankka joukko paikallista väkeä samaa linja-autoa, johon mekin aioimme mennä. Kun auto tuli, 11-vuotias tyttäremme meni vikkelästi ensimmäisten mukana autoon ja me vanhemmat pääsimme sisään myöhemmin. Jouduimme etuosaan tungokseen seisomaan. Auto lähti, ja rupesin heti jostakin syystä epäilemään, ettei tyttäremme olekaan mukana. Huusin häntä nimeltä pari kertaa, eikä mitään vastausta kuulunut. Auto oli käytävää myöten täynnä väkeä, joten auton perälle en voinut nähdä.

En enää muista, mitä tarkkaan ottaen sanoin, mutta sain kuitenkin linja-auton pysähtymään  ja me jäimme pois. Lähdimme kävelemään takaisin päin, ja jonkin ajan päästä vastaan käveli säikähtänyt tyttö. Kun itkut oli itketty ja kaikki oli taas hyvin, kysyin, miksi hän oli jäänyt autosta pois. -Luulin, ettette te mahdu enää autoon, hän sanoi. Hän oli poistunut takaoven kautta, enkä siinä ihmispaljoudessa pystynyt sitä näkemään.