Kirjallisuudessakin v-tyyli

Suomen kieli uudistuu ja kehittyy, mutta samanaikaisesti se myös köyhtyy. Näin valitettavalta tuntuu ja olen valmis vastaanottamaan kukkahattutädin tai minkä tahansa muun tiukkapipo-nimityksen. Tämä vuodatus johtuu siitä sattumuksesta, että tänä vuonna lukemistani kirjoista neljässä olen kohdannut alatyylisen vittu- tai vituttaa-sanan. Kirjoitan nämä aivan niin kuin ne on näihin kirjoihin painettukin ilman asterixia tai muuten pois jätettyjä välikirjaimia.

Sen verran kyllä joustan, että esimerkiksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin päähenkilöt sanailivat muutenkin siihen tapaan, että näille persoonille nämä v-alkuiset sanat tuntuivat luontevilta. Rimmisen ainutlaatuinen kielenkäyttö noin yleisesti on myös niin akrobaattista, ettei voi kuin ihailla. Sitäpaitsi teos on julkaistu jo vuonna 2004, mutta sattuman kauppaa luin sen vasta tänä vuonna. Muut esimerkkiteokset ovat sen sijaan tuoreita tapauksia.

J. Ryan Stradalin teoksessa Keskilännen keittiöt suomentaja on halunnut tuoda muutaman hahmon kiroilun esiin vain käyttäen näitä v-sanoja, vaikka luulisi muitakin olevan olemassa. Nämä kiroilevat henkilöt ovat kehutun teoksen kerronnassa sivuhenkilöitä.

Hätkähdyttää oli löytää vituttaa-verbi Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta kertovasta Teemu Keskisarjan teoksesta Hulttio. Suhteutettuna teoksen tapahtumien aikaan sananvalinta tuntuu oudolta ja epäonnistuneelta. Ehkä nuoren Mannerheimin mielentilaa olisi voinut kuvata esimerkiksi suomen kielen verbeillä harmittaa, keljuttaa, suututtaa, raivostuttaa, kiukuttaa, sapettaa tai ärsyttää. Lisämääreitä näitten verbien vahventamisesta on myös kielessä käytettävissä vaikka kuinka paljon.

Yhtä lailla hämmästyin lukiessani Juha Itkosen mielenkiintoista kirjaa Minun Amerikkani. Siinäkin tämä sama v-alkuinen verbi esiintyy keskellä muuten moitteetonta kieltä. Se on kuin piikki poskessa.

Suomen kielen perussanakirja sentään vielä merkitsee kyseiset sanat alatyylisiksi. Pelkän pahoin, että tämäkin merkintä joudutaan pian poistamaan, ja näin kaduilta tuttuakin tutumpi kiroilu on hyväksyttyä suomea.

Ymmärrän tietysti edustavani vanhaa polvea, joka ei halua tottua tällaisiin ilmaisuihin. Kautta aikojen on kuitenkin suomen kielessä osattu ilmaista erilaista mielensä pahoittamista tai kiukkua ilman nykyistä v-tyyliä.