Kirjailijan raikas näkökulma vanhuuteen

Optimized-IMG_0350Kirjailija, toimittaja Minna Lindgrenin uusimmat teokset Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset ovat riemastuttavaa luettavaa. Kumpaakin kirjaa lukiessani nauroin muutaman kerran ääneen.
Heti on muistutettava, että ne eivät suinkaan ole mitään HahHah-kirjoja, vaan molemmissa on kyse vakavistakin asioista. Kaikkea ei vain tarvitse ottaa niin vakavasti. Teksti on sujuvaa.
Ajankohtaisia molemmat teokset myös ovat mitä suurimmassa määrin. Niiden ajankohtaisuus kantaa pitkään, vaikka mukana on osuvia viittauksia myös tuoreisiin kotkotuksiin.
On jo sinänsä reipasta ja virkistävää, että kirjan päähenkilöt ovat kaikki ohittaneet 90-vuotispäivänsä ja jotkut jopa 95-vuotispäivänsä.
Kyynikko voisi huomauttaa, että eipä kauan näin iäkkäästä joukosta kirjoiteta. Onhan niitä hautajaisia jo ollutkin kahdessa kirjassa, mutta nekin saavat teoksessa realistisen käsittelyn.
Toivoisin mahdollisimman monen vanhusten kanssa toimivan lukevan nämä kirjat, ja esimerkiksi tuleville hoitajille ne tarjoavat hyvää ja helppolukuista taustamateriaalia.
Itselläni on ollut yli 90-vuotiaita läheisiä, ja siksi tunnistin hyvin monta asiaa, jotka kirjoissa tulivat esiin.
Ehtoolehdon pakolaiset ovat paossa putkiremonttia; niin totta monelle näinä aikoina.
Ja tähänkin putkiremonttiin tulee viivästyksiä ja erilaisia muita koukeroita.
Kirjailija esittää konkreettisiakin parannusehdotuksia vanhusten hoitoon.
Kirjan henkilöistä 94-vuotias entinen äidinkielen lehtori, teräväpäinen Anna-Liisa ottaa ravintolassa yhtäkkiä keppinsä ja sanoo lähtevänsä korjaamaan ylioppilaskirjoitusten preliminäärejä. Toiset jäävät ihmettelemään, mikä Anna-Liisalle tuli. Eikä edes maksanut osuuttaan laskusta!
Kun ystävät sitten palaavat palvelutaloon, siellä ambulanssin ovet suljetaan juuri, ja Anna-Liisaa viedään.
Erilaisten selvittelyjen jälkeen saadaan tietää, mihin sairaalaan hänet on kuljetettu sekavan tilan vuoksi. Häntä hoidetaan sitten runsain lääkityksin, kunnes saadaan selville yksinkertainen totuus. Hänellä on virtsatietulehdus. Saadaan oikea lääkitys, Anna-Liisa palaa kotiin ja vähitellen ennalleen.
Vanhoilla ihmisillä virtsatietulehdus voi todella ilmetä sekavuutena. Kirjailija panee kirjassa hoitajan ihmettelemään, miksei tällaisen sairauden poissulkemiseksi tehdä aivan rutiinisti koetta jokaiselle jonkinlaisessa sekavuustilassa sairaalaan tulevalle ikäihmiselle. Olen samaa mieltä.
Halvemmaksi se ainakin tulisi kuin hoitaa vanhusta ensin pari viikkoa tai ehkä kauemmin runsailla (väärillä) lääkkeillä.