Kaksi lukuhaastetta selätetty

Pari viikkoa sitten sain luettua kirjat, jotka sopivat kahteen lukuhaasteeseeni. Toisessa haasteessa piti lukea 30 ja toisessa 50 teosta, jotka täyttivät tietyt kriteerit. Aikaa olisi ollut vuoden loppuun asti, mutta tinki tuli jo täyteen. Olen hölmöyksissäni mukana vielä kolmannessakin lukuhaasteessa, mutta sen loppuun saattaminen on edellisiä vaativampi. Se on kotikirjastoni lanseeraama Tavoitteena 100 suomalaista kirjaa luettavana 8.2. – 15.11. Tämä liittyy tietenkin juhlavuoteen, ja hankalaksi sen tekee juuri tämä kotimaisuus. Luen yleensä enemmän käännöskirjallisuutta kuin suomalaisia teoksia, mutta ehkä tekee hyvää tutustua nyt aiempaa enemmän myös omalla äidinkielellä kirjoitettuihin kirjoihin. Tässä haasteessa olen vasta alkutaipaleella, luettuna on 38 kirjaa.

Mielenkiintoisia havaintoja tuli kuitenkin tehtyä näiden kahden haasteen toteutuksessa. Alkuun luin huolettomasti kuin heinäsirkka ja valitsin kirjoja, jotka kiinnostivat haasteiden kriteereistä välittämättä, mutta hyvin sopivat ainakin johonkin kohtaan.  Kuitenkin loppua kohden täytyi jo täsmälukea muutamia kirjoja, ja hankalimmiksi toteuttaa osoittautuivat kriteerit, jotka koskivat lukijan persoonaa. Esimerkiksi haastekohta Kirja kertoo ´´sinusta´´ tuntui aika hankalalta. Siihen luin sitten Pekka Järvisen kirjan Miten selvitä eläkepäivistä hengissä. Fantasia on myös minulle aika outo kirjagenre, nyt tutustuin Emmi Itärantaan ja luin Kudottujen kuvien kaupungin. Lisäksi toisen haasteen kohtaan tulevaisuudesta kertova kirja valitsin Itärannan Teemestarin kirjan. Fantasiakirjojen lukijaa ei minusta tällä tietoa tule.

Lähes mahdoton minulle sen sijaan oli haastekohta kirjasta, jonka äitini, isäni tai isovanhempani ovat lukeneet lapsuudessaan. Olen 1910-luvun alkuvuosina syntyneiden vanhempien lapsi, joten tuskin vanhempani ovat mitään kirjoja lapsuudessaan saaneet lukea. Suhtauduin tähän yhtä luovasti niin kuin muutamiin muihinkin kohtiin ja luin Johann Christoph von Schmidin Genoveevan. Aika on ajanut armeliaasti ohi tämän kirjan.

Suomen menneisyys tuli myös monella tavalla esiin kirjoissa. Esimerkiksi ainakin kolmessa kirjassa kerrottiin Albert Edelfeltin elämästä joko faktaa tai fiktiota. Nämä teokset olivat Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, Enni Mustosen Emännöitsijä ja Raija Orasen ACKTÉ! Kun hiljattain on ulkomailla tullut päivänvaloon kaksi Edelfeltin tekemää työtä, hän on oikeastaan ajankohtainen henkilö. Lisäksi Edelfelt mainittiin myös Tuula Karjalaisen teoksessa Tyko Sallisesta.

Erikoisimmat luettaviksi osuneet kirjat olivat Bea Uusman Naparetki ja Kerttu Vuolabin Valon airut. Uusma kertoo värikkäästi ja mukaansa tempaavasti yli sata vuotta sitten traagisesti päättyneestä yrityksestä matkata vetypallolla pohjoisnavalle. Vuolabin kirja on ihmeellinen tarinakokoelma Saamenmaasta, sen luonnosta, ihmisistä ja eläimistä. Kirjasta opin, että lapintiira, valon airut, on pisimmän lentomatkan tekevä muuttolintu. Nämä kaksi kirjaa olkoot esimerkkeinä kiinnostavista teoksista, joihin en ilman haastetta olisi tarttunut.