Huippujengi opettaa

Vuorikiipeily opettaa tai ainakin vuorikiipeilystä kertovan televisio-ohjelman katsominen opettaa. Tosin opetukset eivät ole varsinaisesti uutta, vaan hyviä muistutuksia asioista, jotka olisi hyvä pitää mielessä. Ohjelman antamia opetuksia voi tietyssä mielessä soveltaa moneen muuhun asiaan, vaikkapa kuntoilun tai laihduttamisen aloittamiseen.

Monia tosi-tv -ohjelmia en pysty katsomaan, sillä parin yrityksen jälkeen olen joutunut keskeyttämään katselun myötähäpeän takia. Sen sijaan tämä vuorikiipeily-reality on toista maata, sillä siinä osanottajat joutuvat mielenkiintoisen tilanteen eteen. Täytyy kuitenkin muistaa, että tavallisesta vuorikiipeilystä tässä pehmennetyssä ohjelmassa ollaan varmaan kaukana.

Tarkoitan siis MTV3:ssa esitettävää Huippujengi-ohjelmaa, jossa muutama suomalainen julkkis on haastettu kiipeämään 6030 metrin korkuiselle vuorelle Perun Andeilla. Tosin ei alkun alkaenkaan ole ollut ajatus, että kaikki sinne huipulle pääsevät. Tosin ainakin tähän mennessä ohjelmaa katsoessa on tullut mieleen, että vuorikiipeilyn haastavuus on osalle osallistujista tullut yllätyksenä.

Opetuksista piti kuitenkin kirjoittaa. Heti alkuvaiheessa selviää, että nousu perusleiriinkin pitää tehdä maltillisesti. Paras ei olekaan nopeimmin päivän etapissa perillä oleva. Turha höntyily ja  kilpaileminen saattaa kostautua myöhemmin, sillä elimistö sopeutuu korkeaan ilmanalaan omaan tahtiinsa. Yksinään ensimmäisenä säntäilevä rikkoo myös ryhmää vastaan, sillä vuorilla ei kukaan pärjää yksin vaan toisista tarvitaan tukea ja joskus apua.

Vuoristossa myös luonnonlait tulevat konkreettisesti esille. Toisille korkea ilmanala sopii paremmin kuin toisille, mutta vain harva – jos kukaan – on siellä kingi. Nöyryys ja varovaisuus ovat hyviä ominaisuuksia luonnonvoimien edessä.

Kannustava ryhmähenki syntyy haastavissa olosuhteissa. Toisaalta myös yksilöt voivat omaksi ällistyksekseen löytää itsestään voimavaroja, joita ei ole tiennyt omaavansa. Uskoisin tietäväni, että tämä on hyvin mahdollista oman kokemukseni perusteella.

Taannoin Ylläksellä olin hiihtänyt jo noin 15 kilometrin lenkin, kun piti kääntyä paluumatkalle. Koin olevani todella väsynyt ja ehdin jo ihmetellä ja pelästyäkin, miten oikein jaksan paluumatkan, vajaan 10 kilometriä. Oli aivan ihmeellinen tuntu, kun kuin ihmeen kautta voimia riitti ja riitti niin, että retkikumppani myöhemmin sanoi vaivoin pysyneensä mukana. Muistan vieläkin tuon tunteen, jonka myöhemmin olen ymmärtänyt flow-tilaksi. Koskaan aikaisemmin ja koskaan myöhemmin hiihto ei ole sujunut samaan malliin.