Ennakkoluulot sivuun kirjavalinnoissa

Olin jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani amerikkalaisen kirjailijan Anthony Dorrin Pulitzer-palkitun teoksen Kaikki valo jota emme näe. Aina vain kuitenkin tuli kirjoja, jotka piti ensin lukea kuin tämä teos. Tiesin kirjan myös olevan yksi Barack Obaman mielikirjoja.  Sitten vihdoin tartuin tähän monen suosittelemaan kirjaan ja yllätyin.

Olin näet aiemmin päättänyt, että sota-aiheisia kirjoja olen tänä vuonna lukenut oman kiintiöni täyteen. Kuinka väärin taas olin ajatellut. Nyt huomaan käyneen niin, että neljässä viimeksi lukemassani kirjassa on käsitelty sotaa tavalla tai toisella. Pakko on myös tunnustaa, että lukemisen arvoisia ovat nämä kirjat olleet. Ei siis kannata asettaa tällaisia ennakkoehtoja.

Doerrin kirja on paksu, mutta yllättävän helposti luettava, jaettuna epätavallisen lyhyisiin kappaleisiin.  Kirja koukuttaa lukemaan sokean ranskalaisen tytön ja saksalaisen lastenkodissa kasvaneen orpopojan kohtalosta toisen maailmansodan keskellä. Mukana tarinassa on vielä mystinen jalokivi.

Samaa sotaa käydään Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin kirjassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Tämä kirja kertoo miehitysajan elämästä Britannian Kanaalisaariin kuuluvassa Guernseyssa. Niin Hitler kuin Churchill unohtivat saarelaiset ja miehittäjät oman onnensa nojaan lähes nälkäkuoleman partaalle.

Olen yleensä vältellyt kirjeromaaneita, mutta nähtävästi turhaan. Tämä teos on rakenteeltaan nimenomaan kirjeromaani, ja siinä tarina kulkee sujuvasti. Kirjaa on suorastaan vaikea jättää käsistään. Miehitysajan kauheudet jäävät jollakin tavalla taka-alalle, sillä kirjeistä piirtyy kuvia kiinnostavista persoonista, jotka lukija saa kuvitella saarelaisten kirjoittamien kirjeiden perusteella. Samalla paljastuu, miten neuvokkaasti ihminen osaa toimia vaikeassa tilanteessa. Kertomukseet tuntuvat hyvin todellisilta. Mielenkiintoista on, että yksi päähenkilöistä on vankileirillä, mutta silti hänen vahva vaikutuksensa välittyy tarinaan koko ajan.

Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta teoksesta Hytti nro 6 pidin paljon, ja myös Everstinna on sujuvaa tekstiä siitä huolimatta, että se on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella. Lukeminen on tavallista hitaampaa, mutta se sujuu, kun tavoittaa kielen rytmin.

Sota on tässäkin vahvasti läsnä, mutta myös everstinna saa kokea julmaa kohtelua mieheltään. Sota ja sen väkivalta on tavallaan jäänyt miehelle käyttäytymismalliksi, mutta tietenkään ei silti hyväksyttäväksi. Everstinna pakenee pahaa oloaan kirjoittamiseen ja selviytyy.