Amerikkalaisen pikkukaupungin elämää

Kauempaa näkee paremmin, sanotaan. Se on oletettavasti totta, sillä moni on huomannut, että taakse jo vuosia sitten jätetty kotipaikka tai -maa alkaakin näyttää uudenlaiset kasvonsa etäältä tarkasteltuna. Moni runo tai laulun sanoitus on syntynyt koti-ikävän vauhdittamana, kaukana kotoa. Saman on todistanut myös moni kirjailija, yksi heistä on minulle tuore tuttavuus Elizabeth Strout. Keltaisen kirjaston teokset Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista kertovat amerikkalaisen keskilännen pikkukaupunkielämästä. Strout on tosin kotoisin Mainen osavaltiosta, amerikkalaisesta pikkukaupungista yhtä kaikki.

Jo vuosikymmeniä sitten New Yorkiin muuttanut kirjailija sanookin Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa olevansa pikkukaupungin tyttö. Sen maailman hän tuntee, ja siitä hän haluaa kirjoittaa. Vasta ensi syksynä ilmestyy suomeksi hänen samaan teemaan sopiva teoksensa Olive Kitteridge, jonka tapahtumapaikkana onkin kirjailijan kotiseudun rannikolla sijaitseva kaupunki.

Alussa mainitut kaksi kirjaa kannattaa nimenomaan lukea julkaistussa järjestyksessä. Ensimmäisessä teoksessa tavataan jo kirjan julkaissut Lucy Barton, joka joutuu pitkäksi ajaksi sairaalaan New Yorkissa. Sinne häntä tulee tervehtimään useiksi päiviksi hänen äitinsä. Tyttären ja äidin suhde on jännitteinen, ja sitä puretaan juttelemalla kotipaikan ihmisistä. Chrysler Building loistaa sairaalahuoneeseen kuin majakka ja heijastelee samalla sitä eroa, mikä on syntynyt menestyneen tyttären ja kotikaupunkiin jääneen äidin välille.

Vasta toisessa teoksessa tyttären elämä kuoriutuu kuin sipuli, ja lukijakin ymmärtää paremmin, mistä on kyse. Kirjassa palataan tarkemmin ensimmäisessä kirjassa vilahdelleisiin pikkukaupungin asukkaisiin ja heidän monenkirjaviin kohtaloihinsa. Nimihenkilön elämä on muuttunut, kun hän on saanut mahdollisuuden opiskella ja lähteä (tai pitäisikö sanoa paeta) köyhistä oloista. Kurjuudesta kertoo sekin, että perhe joutui asumaan aluksi autotallissa. Koulussa perheen kolmea lasta syrjittiin köyhyyden vuoksi. Muutamaan kertaan kirjailija palaakin ihmisystävälliseen teemaansa: Ketään ei saa nöyryyttää eikä kenelläkään ole oikeutta tuntea ylemmyyttä.

Köyhä ja kiusattu tyttö saa onnekseen yhteiskuntaopin opettajakseen nuoren miehen, joka puuttuu asiaan.

Näin Elizabeth Strout kirjoittaa kohtauksesta, jolloin nuorta Lucya pilkanneet saavat kesken tunnin palautetta.

Muistan miten herra Haleyn naama lehahti punaiseksi ja hän sanoi: Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi, minä huomasin juuri teidän ilmeistänne, että jotkut teistä kuvittelevat olevansa parempia kuin muut, enkä minä siedä sellaista luokassani, en todellakaan.

Sama ajatus erilaisina versioina esiintyy muissakin kohdissa. Myös Stroutin kieli ja koko ilmaisu on nautittavaa. Hän kirjoittaa esimerkiksi:

Abelin mieleen pujahti ajatus kuin lepakko, joka singahtaa räystään alta: Zoe (Abelin tytär) oli onneton. Ajatus toi tumman varjon hänen syliinsä, ikään kuin häntä olisi vaadittu pitelemään sitä.

Sama Abel, Lucyn pikkuserkku, joutui lapsena tonkimaan roskista saadakseen itselleen ja siskolleen syötävää. Sittemmin hänellä kävi hyvin elämässä.

Kaikki on mahdollista.