Alastalon salissa parkkilaivaa hankkimassa

Kirjan kokoinen aukko sivistyksessä on vihdoin paikattu. Olen tänä syksynä lukenut Volter Kilven kaksiosaisen teoksen Alastalon salissa. Tiesin jo ennestään, että edessäni on haastava teos ja samoissa ajatuksissa olen nyt kirjan luettuani. Erityisesti kirjan alkuosa tuntuu raskaalta luettavalta, mutta omaperäistä tekstiä oppii ensimmäisen sadan sivun aikana lukemaan.

Aluksi kyllä tuskastuin siihen jahnaamiseen, kun kukin miehistä vuorollaan valitsee itselleen sopivaa piippua. Samalla tietysti paljastuvat kolmimastoisen parkkilaivan hankintaa yhdessä suunnittelevien miesten luonteet aika mainiosti.  Piippuihin sitä paitsi palataan hienosti kirjan lopussa.

Kirjassa noin kuuden tunnin tapahtumat kuvataan seikkaperäisesti. Inhimillisiä tunteita on laidasta laitaan, vaikkakin osa tunnemyrskyistä käy vain osanottajien päässä eikä niitä tuoda muille selvästi julki. Kilpi soveltaa tekstiin tajunnanvirta-tekniikkaa, mutta välillä taas tekstiä kuljettaa kuin kertojan ääni. Lukijasta tuntuu kuin kuulisi kertojan tunnelmointia.

Kirjan lukemiseen meni pari kuukautta, mutta välillä luin myös pari helpommin sulateltavaa teosta. Kun aina välillä tartuin Kilven kirjaan, sain tunteen, että olen menossa taas Alastaloon käymään ja kuulemaan, miten parkin hankinta-asiat ovat edenneet. Eivätkä ne paljonkaan eteenpäin nytkähtäneet, sillä esimerkiksi vasta sivulla 369 ensimmäisen kerran sanottiin selvästi julki, miksi ollaan koolla Alastalossa, vaikka kutsutuille toki asia oli selvä alusta lähtien. Tietysti sanoja oli itse Alastalon Mattsson. Jos siis hämäläisiä arvostellaan hitaudesta, eivät varsinaissuomalaiset juuri jää jälkeen, jos Kilven kuvausta on uskominen.

Vuonna 1997 painetun laitoksen ulkonäkö on synkkä ja yksitotinen. Lisäksi I osa (421 s.) ja II osa (405 s.) on nidottu yhdeksi teokseksi ja tekstin pistekoko on pieni, joten visuaalisesti tulos on ankara. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 1933, ja sen huomaa jos ei muusta niin vanhahtavasta kielestä. Kilpi kuitenkin käyttää kieltä uskomattoman omaperäisesti, rikkaasti ja välillä Kalevalan mieleen tuovasti. Usein hän kuvailee saman asian toisin sanoin, usein alkusointuja hyväksi käyttäen ja hyvin värikkäästi.

Juuri näiden tekstin monien käänteiden takia kirjan lukeminen on hidasta, ellei halua menettää rikkaita kuvailuja. Muutamat sanat ovat murteellisia, mutta ainakin länsisuomalaisella murrealueella asuneelle ymmärrettäviä. Tosin jotkut merenkulkuun liittyvät sanat täytyi yrittää ymmärtää lauseyhteydestä. Mielenkiintoinen tapa oli myös käyttää kahta verbiä samassa aikamuodossa peräjälkeen tyyliin: pohti puhisi Alastalo tai odottaisi nököttäisi variksen knääkkä. Nykyisin laitettaisiin verbien väliin ainakin pilkku tai valittaisiin muoto pohti puhisten, odotti nököttäen.

Hauska kohta on Kuudennen luvun alaotsikko: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Todellinen helmi on teoksen sisällä oleva kertomus Albatrossi-laivasta, joka palasi satamaan vasta seitsemän vuoden odotuksen jälkeen. Se on niin mukaansa tempaava luku, että se oli pakko lukea kokonaan saman tien.

Alastalon salissa on klassikkoasemansa ansainnut. Helsingin Sanomissa kerrottiin tämän teoksen olevan matkalukemisena Tapio Lehtisellä, joka parhaillaan ottaa osaa Golden Globe -yksinpurjehdukseen maailman ympäri. Kilpailu purjehditaan samoilla säännöillä kuin ensimmäisessä vastaavassa purjehduksessa 50 vuotta sitten. Tosin Lehtinen kertoo jo lukeneensa kirjan ja pitää erityisesti sen lopusta.

Artikkelikuva: Nyt on hankittu musta t-paita, jonka selässä on todistus tämän legendaarisen teoksen lukemisesta. Olo on kuin hyväksytyn tentin jälkeen.